Luolaretkellä: Ngarua Caves

  

Yhtenä päivänä kävimme tutustumassa Ngarua -luolaan. Paikka sijaitsee eteläsaaren Takaka kukkulalla, Motuekan ja Takakan kaupunkien välissä. Ajoimme pitkin kiemmurtelevaa, kapeaa tietä ja saavuimme omakotitalon hiljaiselle pihalle. Ihmettelimme olimmeko tosiaan oikeassa paikassa, mutta kylttien mukaan olimme perillä. Pihan perälle ajettuamme näimme luolan sisäänkäynnin ja kyltin "tickets" talon vieressä. Kävelimme talon sisälle ja saavuimme aulaan, jonka seinät oli vuorattu luolakuvilla sekä luolasta kertovilla lehtileikkeillä. Huoneesta oikein huokui ylpeys ja intohimo luolaa kohtaan. Astuimme eteisestä sisälle seuraavaan huoneeseen ja tajusimme huoneen olevan matkamuistomyymälä. Todella suloinen sellainen. Samanlaisia matkamuistoja kuin missä tahansa muussakin matkamyymälässä, hieman pienempi vain. Huoneen perällä hymyili nainen teini-ikäinen poika vierellään. Ostimme liput luolakierrokselle ja nainen vetäisi tiskin alta kypärät, sekä pyysi meitä odottamaan, josko paikalle ilmestyisi muitakin luolakierrokselle haluavia. Eteisessä kun oli kyltti, että kierrokset ovat tasatunnein ja me olimme hieman aikaisessa. Noin puolen tunnin ajan kiertelimme myymälää, luimme lehtileikkeitä ja kuvasimme talon pihalta avautuvaa upeaa näköalaa. 

   

 

Kello tikitti, eikä ketään muita näkynyt. Tasan kahdelta samainen myyjä ilmestyi pihalle kypärä päässään. Minä mielessäni hihittelin, että mikä perheyritys tämä oikein on. Lonely Planetin mukaan kun alueesta sai isomman vaikutelman. Juuri kun olimme aloittamassa kierrosta, juoksi paikalle kierrokselle mukaan haluava mies. Kävelimme naisen perässä luolan ovelle ja yllätyksekseni tuo hiljainen kaupanmyyjä esitteli tomerasti itsensä sekä ohjeisti miten luolassa kuuluisi toimia. Vaikutuimme heti naisen ammattimaisuudesta. Kävi ilmi, että luola tosiaan sijaitsi hauskasti perheen pihamaalla ja luolakierroksia pitikin perheen äiti. Hän oli kovin innokas ja osaava kertomaan luolasta, sen historiasta ja miten hänen isoisänsä oli alueen aikoinaan ostanut. Luola oli löydetty vuonna 1884, jolloin sinne laskeuduttiin alas pienestä reiästä vain kynttilä valona. Uskomattoman rohkeaa. Saimme itse hieman tuntumaa tähän kun seisoimme hetken hiljaa pilkkopimeässä. Ei niin mitään valoa, jos olisin hiukankin jalkaa liikuttanut, niin olisin varmasti liukastunut. 

Puiden juuret kasvoivat katon läpi

 

Kierroksella mukana ollut työkseen luolia tutkiva mies, tiedusteli alueen merkitystä Uuden-Seelannin historiassa. Oppaamme mukaan alueella ei ole niinkään historiallista merkitystä. Arvellaan, etteivät maorit olleet kiinnostuneita alueesta, eivät pitäneet sitä merkittävänä tai vaihtoehtoisesti saattoivat jopa pelätä paikkaa. Luolan pituus on 300 metriä ja korkein kohta noin 20 metriä ja luolan arvellaan olevan 30 miljoonaa vuotta vanha. Viimeisen vuosikymmenen aikana on luolassa järjestetty vihkimisiä yhdessä aulassa, sieltä tämä meidänkin yhteiskuva on otettu. Luola on kuiva, eikä siellä ole koskaan ollutkaan vettä, ainoastaan maankuoren läpi valunut sadevesi on muokannut luolan upeasti. Popcornikoralliksi kutsutut stalagmiitit koristavat koko luolaa upeasti erilaisin muodostelmin, on pientä ja isoa, terävää, pyöreähköä, litteää, seinästä alaspäin valuvaa ja kattoapitkin kiemmurtelevaa kiveä. Stalagmiittiin ei ole mitään asiaa koskea, sillä se on haurasta kuin simpukan kuori. Toisena syynä se, että ihmisen ihon rasvaisuus tummentaa/likastaa kiven pintaa.

Yhdessä kohtaa seinää oli taskulampun pään kokoinen reikä, se ei ole luonnon muokkaama vaan ihmisen epähuomiossa lattialankulla tekemä, tämä syntyi silloin kun luolaan tehtiin askelmia kävelyä helpottamaan. Vaikka kiviseinämä näytti vahvalta, se ei sitä ollut. Suurin osa upeista alaspäin kasvavista pylväistä olivat satoja tuhansia ellei jopa miljoona vuotta vanhoja. Luolan seinämät olivat uskomattoman ehjät ja näytti, ikäänkuin stalagmiitit muodostaisivat tarkoin suunniteltua eheää kokonaisuutta. Seinämässä oli ainoastaan parissa kohtaa halkeama, mutta niiden arvellaan olevan tapahtuneen vuosisatoja sitten. Naureskelimme sille, miten jopa halkeamat olivat ikäänkuin tarkoin suunniteltuja, niin eheän muotoisia halkeamat olivat. Luola on oikea taideteos ja sen upeus on siinä, että luolan osista näkyy pitkän matkaa kauemmas seuraavaan aukeaan alueeseen. Luola kuten koko Uusi-Seelanti muutenkin sijaitsee maanjäristyksistä herkällä alueella. Tähän luolaan maanjäristykset eivät onneksi ole tehneet mitään tuhoja, koska koko luolasto on osa yhtä isoa kivimaaperää, joka liikkuu yhdenaikaisesti maanjäristyksissä. Luolassa oli näytillä luolaan tippuneiden eläinten luita muun muassa kiivin, opossumin sekä todella mielenkiintoisen kauan sitten eläneen Moan luuranko. Perheen pihalla oli Moa -patsas (kuva ylempänä). Kyseessä on noin 3 metrinen esihistoriallinen lintu, joka ei osannut lentää. Vielä sata vuotta sitten näitä lintuja oli olemassa, mutta Maorit söivät linnut. 

 

 

Olen ennenkin käynyt tippukiviluolissa muun muassa Turkissa, mutta tämä luola oli yksityiskohtineen varsin upea ja oli hienoa nähdä, miten ylpeitä siitä oltiin. Oppaamme kertoi mielellään myös perheensä pihamaasta tai oikeastaan metsästä. Alue on nimittäin kuuluisa myös siitä syystä, että sekä Taru Sormusten Herrasta että Hobitteja on kuvattu alueella. Perhe vaikutti olevan todella ylpeitä asiasta... Syystäkin. Olisin minäkin, jos pihallani olisi yhtä maailman tunnetuimmista elokuvista. Heidän tonttinsa pitäisi näkyä myös kolmannessa Hobitti- elokuvassa.