perjantai 26. elokuuta 2016

Yksivuotias


Vuosi sitten tulit elämäämme pikkuinen,
olit pehmeä ja suloinen ja ihan kurttuinen.
Nyt touhuat ja vouhotat ja hymyn meille suot.
Oot meidän maailman rakkain, oma lapsonen <3


Kyllä, nyt se päivä koitti, Livia täytti yhden. Tai ihan tarkalleen täyttää klo. 21.08. Pienestä vauvastani on tullut iso likka. Vuosi sitten vietimme elämämme unohtumattominta ja ihmeellisintä päivää, kun neiti piiiitkän odotuksen jälkeen vihdoin syntyi. En ollut eläissäni nähnyt mitään niin pientä ja heiveröistä. Siitä se elämä pienen vauvan kanssa sitten alkoi ja voi pojat mikä vuosi on ollut! Mikään ei ole niin hienoa, kuin seurata lapsen kehitystä. Eikä sitä muuten turhaan tuoreille vanhemmille toitoteta, että pitää muistaa nauttia täysillä jokaisesta hetkestä. Vauvavuosi on nyt päättynyt ja alkaa tohinavuosi taaperona. Itseasiassa tohina on jo pitkään ollut käynnissä, neiti vouhottaa jatkuvasti ympäriinsä joko kissan perässä tai muuten vaan ja kävelykärryn kanssa mennään lujaa. Pari päivää sitten Livia nousi seisomaan ilman tukea ja on välillä huomaamattaan ottanut pari askelta tuetta. Neiti on myös oppinut kovaan ääneen tahtomaan ja monesti päivän aikana "minä itse"-vaihe nostaa päätään. Omaa tahtoa tosiaan löytyy pienestä naisesta, kun Livialla menee hermo, niin hän ärisee ja puristaa kädet nyrkille. Nyt yksiweenä hittinä on neppareiden ja vetoketjujen avaaminen. Parina aamuna neiti on löytynyt puolialastomana sängystään, kun pyjama on pitänyt avata heti herättyä.  

Varsinaisesti julistamme syntymäpäivää tulevana sunnuntaina. Pidämme juhlat meidän mökillämme ja ristiäisistä poiketen, teemme tälläkertaa kaikki tarjottavat itse. Tosin minun äitini tekee osan tarjottavista, onneksi. Teemme kaksi erilaista kakkua, joista toisesta teimme ystävillemme koeversion. Niistä sitten lisää juttua juhlien jälkeen. Toivottavasti juhlapäivälle osuu hieno ilma!

Kuvassa Livia on 1.5 päivää vanha <3 


torstai 4. elokuuta 2016

Kyllä isikin osaa


Olen monesti miettinyt tästä aiheesta kirjoittamista ja nyt kun asia nosti taas päätään, niin päätin tarttua siihen. Kuten olen aiemmin maininnut, niin jo ennen Livian syntymää, meillä oli hyvin selvät sävelet siitä, millainen äiti ja isä yritämme olla ja miten "roolit" jakautuvat. Pyrimme olemaan täysin tasavertaisia vanhempia, ainut meitä erottava asia on ollut imettäminen. Tietysti toimimme kumpikin ihan omalla tavallamme ja meillä on omat juttumme neidin kanssa, niinkuin kuuluukin olla. Nyt on myös ollut ihana huomata, miten Livia käyttäytyy meidän kanssa eri tavoin. Tai no ihana ja ihana, sillä Livia on nyt tämän viikon aikana ruvennut kunnolla ällittelemään ja osoittamaan mieltään, mikä kohdistuu pääasiassa minuun. Tietysti osittain siitäkin johtuen, että minä olen hänen kanssa suuren osan päivästä. 

No, jotta ei nyt hirveästi eksytä, niin siirrytään aiheeseen. Aina välillä tämä asia tulee jossain tilanteessa vastaan ja aina se vaan särähtää korvaan tai pistää muljauttamaan silmiä, mikäli se tulee esiin tekstimuodossa. Nimittäin kyseessä on isän asema ja rooli lapsen ja ehkä tässä tapauksessa tarkemmin vauvan elämässä. En ennen Livian syntymää edes tiennyt, miten retuperällä suomalaisessa yhteiskunnassa on ajatusmalli isän roolista. Tietysti voi olla, ettei asia olekaan niin, vaan että kaikki tapaukset ovat vain sattuneet meille. Tuntuu jopa tyhmältä tätä asiaa puida, kun niin tyhmä juttu se mielestäni on, mutta valitettavan totta. Tomi oli jo raskausaikanani kiinnostunut neuvolakäynneistä ja halusi niillä olla mukana, vaikka usein sanoinkin, ettei hänen kannata kaikille neuvolakäynneille tulla. Eikä hän tietysti kaikille niille käynneille töiden takia päässytkään. Livian synnyttyä meillä oli perhehuone ja muistan, miten Tomi sai hymyä osakseen kysymysinnokkuudestaan ja halusta oppia. Täytyy myöntää, että Tomihan meillä alkujaan vaipat vaihtoi huomattavasti paremmin kuin minä. Ensimmäisten päivien aikana hänen "hommansa" oli vaipanvaihto ja minä keskityin imettämiseen tai siihen taisteluun mitä se alkujaan oli. (En pui tätä asiaa enempää tässä, mutta kakka maku jäi asian vuoksi Tyksin synnytysosastosta :( ) Varsin ymmärrettävää ja tavallista on, ettei isillä ole mahdollisuutta viettää niin paljon aikaa sairaalassa äidin ja vauvan kanssa ja perhehuoneitakin on vain pari hassua ja tietysti niistä joutuu maksamaan. Näin jälkikäteen kun mietin aikaamme synnytysosastolla, niin oli aivan lottovoitto, että saimme perhehuoneen ja Tomi pystyi olemaan kunnolla hommassa mukana alusta alkaen, eikä minun sitten tarvinnut mitään juttuja enää kotona opettaa. Ja tietysti se oli hyvä ihan jo minun vointinikin kannalta. 

Ensimmäinen saamamme varsinainen isä -ihmettely tapahtui oikeastaan vasta eräällä Livian neuvolakäynnillä, taisi olla ensimmäinen neuvolalääkärikäynti kyseessä. Kuten jo raskausaikana, niin myös Livian synnyttyä ovat neuvolakäynnit kiinnostaneet Tomia ja joillekin, niistä hän on ehtinytkin. Tuolla kyseisellä neuvolakäynnillä ihmettelymme alkoi heti odotushuoneessa. Tomi luki naureskellen jotain lastenhoitolehtistä, missä artikkeli käsitteli isän osaamista. Mieleeni jäi ikuisesti lause: "Äidin on osattava kaikki, tai muuten hän on huono äiti ja kaikki mitä isä osaa, on vain plussaa." Vieläkin säpsähdän tuosta lauseesta. Onko asia vielä nykyään tänäpäivänä noin? Alkuun meidän molempien reaktiomme oli nauru, sitten ihmettely ja lopulta ärsytys. Emme ehtineet tätä kauaa pohtia, kun meidät jo kutsuttiin sisään. Eikä mennyt kuin hetki, niin saimme taas ihmetellä. Tomi puki Liviaa normaaliin tapaansa ja lääkäri katsoi ja totesi ihaillen: "voi kuinka tottuneesti puet häntä". Öööö...??? Pysähdytäänpä hetkeksi, niinkuin mekin tuolloin pysähdyimme. Onhan se hänen lapsensa kuitenkin. Mistä näitä kysymyksiä oikein kumpuaa? Eihän tällaista ikinä äidille sanottaisi, meni pukeminen sitten kuinka hyvin tai huonosti tahansa. Lääkärin sanoma kommentti oli enemmänkin ärsyttävä, kuin että olisimme siitä mitenkään ylpeinä rehvastelleet. Jäin miettimään, että oliko näky tosiaan niin harvinainen lääkärille vai halusiko hän vain kokea tarvetta sanoa niin "oudossa" tilanteessa jotain. 

Nämä kaksi mainitsemaani tilannetta ovat ehdottomasti ne pahimmat, muita ovat ne tavalliset ihmettelyt, että onko lapsi isänsä kanssa kotona, jos minä olen jossain muualla. Näitä ei onneksi ole kovin montaa kertaa tarvinnut kuulla. En tiedä oikein mitä näistä jutuista ajattelisi. Asia on varmasti usein niinkin, että kun isät eivät töiden tai ehkä jännityksensä vuoksi ole alkuun niin paljoa mukana vauva-arjessa ja se saattaa joissain tilanteissa kostautua jatkossakin. En tosiaan tiedä, nämä ovat vain arvailuja. Tietysti onhan se myös niin, että kaikki me olemme erilaisia, toimimme eri tavoin ja pidämme eri asioita merkittävinä. Mutta mitä meidän kokemuksiamme miettii, niin ei mielestäni isänä olemista tueta tai oteta neuvolassa edes puheeksi tarpeeksi usein. Tai jos otetaan, niin sitten se on lähinnä ihmettelyä, että isäkin on tullut mukaan. Niinkin merkittävän laitoksen kuin neuvolan, ei pitäisi antaa turhia epämääräisiä kehumisia, jos he eivät isien roolia aio ylipäätään käydä läpi tapaamisissa. Toinen asia on se, että jos jostain löytää isästä kertovan artikkelin, niin yleensä niissä kerrotaan "näin olet parempi isä" tai sitten on haastateltu jotain "superisää",joka on nostettu jalustalle vain ihan tavallisena isänä olemisesta. Millaisen roolin yhteiskunta oikein haluaa isien ottavan? Juttelin Tomin kanssa aiheesta ja hän jäi miettimään mistä Tämä ajatusmalli johtuu, ajatteleeko neuvola isien olevan avuttomia vai kumpuaako asia kokonaan kotioloista, eli johtuuko se äitien vahvasta roolista tai eivätkö isit halua tai uskalla ottaa tietynlaista roolia tai eivätkö he saa sitä? Isiä kuten äitejäkin on erilaisia ja olen kuullut juttua, ettei kaikki isät suostu vaihtamaan kakkavaippoja. Toivon niin, että se on vaan joku urbaani legenda. Jos Tomi olisi joskus näin sanonut, niin kyllä olisi tullut kakkavaipasta nassuun. Mitä olen meidän lähipiirin isiä seurannut, niin olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että kyllä isit osaa! Olisi kiva jos heitä ei aliarvioitaisi ja ainakaan niin vahvassa laitoksessa kuin neuvolassa. Tää postaus on omistettu kaikille isille! :) 

Sellaisia mietteitä tälläkertaa. En sitten ihan julkaissut tätä "huomenna", niinkuin edellisessä postauksessa sanoin tekeväni. Kirjoittamani teksti oli oikeasti vielä tätäkin kärkkäämpi, mutta tulin toisiin aatoksiin sen julkaisemisessa ja muokkasin tätä hieman. Tulee se pointti ja vahva mielipiteeni mielestäni hyvin ilmi nytkin. Eihän kukaan pahoita tästä mieltään, se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kertokaa jos teillä muilla on samanlaisia kokemuksia ja muutenkin mielipiteitä asiasta.