Ajatuksia herättävä Christchurch

NZ:n eteläsaaren lumoavan kauniiden maisemien seasta löytyy synkästä lähihistoriastaan tunnettu Christchurch. Vuonna 2011 sattui voimakas 6.3 magnitudin maanjäristys, joka pahoin tuhosi kaupungin ja tappoi 185 ihmistä. Järistys sattui lounasaikaan, jolloin useat ihmiset olivat ulkona lounastamassa tai töissä. Eniten ihmisuhreja aiheutti kahden ison toimistorakennuksen romahtaminen. Järistys tuhosi tuhansija koteja, historiallisia rakennuksia, hotellin, ostarin, kirkon ja yli puolet vilkkaan bisnesalueen rakennuksista sekä tietysti tiet ja elämän perusedellytykset kuten sähköt ja vedenjakelu kärsivät. Järistyksen vaikutus kesti pitkään ja näkyy kaupungissa edelleen. Järistyksen jälkeen ongemiksi nousivat vedenjakelu ja perus elintarvikkeiden saanti kaupunkiin jotka takkuilivat pitkään. Hirvitystä lisää vielä se, että vain kuusi kuukautta ennen tätä oli sattunut toinen paha järistys, kaupungilla ei siis ollut aikaa toipua ja juuri rakennetut talot tuhoutuivat. Puhumattakaan tuhon vaikutuksesta ihmisten mieliin. 

Historiallisen rakennuksen ulkoseinä tuettuna konteilla

Jälleenrakennustyöt ovat vieneet aikansa ja Christchurchin pahin tuhoutunut alue Central City Red Zone avattiin vasta vuonna 2013. Kaupungilla kävellessä pystyi hyvin aistimaan kaiken tuon kauheuden ja kärsimyksen, mutta samalla myös toivon tulevasta. Tuhoutunutta ostaria korvaamaan on rakennettu sympaattinen konttiostari Re:Start. Ihanan värikkäät kontit tuovat väriä kaupunkiin ja kertovat asukkaiden hyvästä tsempistä ja toivosta parempaan. Nykyisin järistyksestä muistuttavat asumiskelvottomiksi tuhoutuneet kodit, autiot toimistorakennukset, useat työmaat, muistomerkit ja järistyksen varoituskyltit sekä ohjeistukset, hylätyillä alueilla kuten pihoilla lojuvat vanhat lelut ja tavarat kertovat osaltaan tarinaa hirvittävästä tuhosta. Sekä tietysti ihmisten tarinat ja omat kokemukset muistuttavat kaikesta tuosta kauheudesta. Tällaisesta kauheudesta autuaan tietämättömänä suomalaisena kun löytää itsensä mietteliäänä tuhoutuneesta kaupungista, on tunnelma kuin elokuvassa... Paitsi että se on totta. Todellisuus iskee melkein vasten kasvoja, että miten voimakkaita luonnonmullistukset oikein ovat. Minun insinöörimieheni tietysti selitti asiantuntevasti betonitalon romahtamisesta, mutta ihmetys on silti suuri katsellessa ison toimistorakennuksen vahvan betoniseinän läpi menevää suoraa halkeamaa. Kun ei ole kyse mistään hökkelikylästä kuitenkaan. 

  

  

Tämän katastrofin jäljet nähtynä näinkin tuoreeltaan, ajatukset palasivat väistämättä matkamme isoimman katastrofikohteen äärelle nimittäin Hiroshimaan. Jos muutaman vuoden maanjäristyksen jälkeen näyttää tältä, niin entäpä sitten miltä on näyttänyt muutama vuosi atomipommista. Eipä sellaista uskalla edes kuvitella. Hiroshimasta pystyi aistimaan tuon kärsimyksen näin kymmeniä vuosia jälkeenpäinkin. Nyt kun päästiin alkuun tällaisessa vähän surumielisemmässä aiheessa, niin Hiroshimasta onkin hyvä kirjoittaa seuraavaksi. 

Kaikouran söpöt haisulit - New Zealand

Reissumme yhtiin odotettuhin kohokohtiin kuului kaikki eläinkohtaamiset ja niitä olikin onneksi lukuisia. Olimme etukäteen selvittäneet missä mitäkin eläimiä voisi bongata ja riemu oli suunnaton kun niitä näimme. Ja nyt puhun eläinten kohtaamisesta niiden oikeassa ympäristössään eli luonnossa tietenkin. Nz:ssä emme valitettavasti pinguja nähneet, niiden bongailun jouduimme jättämään toiseen kertaan, kun ei nyt onnistanut. Uuden-Seelannin eteläsaarella kuitenkin kohtasimme eräitä toisia söpöleitä nimittäin hylkeitä. Tarkemmin kyseessä on New Zealand Fur Seal eli Uuden-Seelannin merikarhu. Näihin söpösiin haisuleihin törmäsimme ihan vahingossa. Haisuleita  siitä syystä, että heistä lähtevä kalan ja meren haju oli aikast pistävä, välillä jopa ihan sietämätön. Kaikouraan saavuttuamme bongasin auton ikkunasta rannalla jonkun liikkuvan möhkäleen ja siinä kiljaisun saattelemana auto parkkiin ja eikun tutkimaan. Kun pääsimme lähemmäs rantaa, niin huomasimme rantakivikossa olevan kymmenittäin hylkeitä. Ilohan siitä vain yltyi. Meillä oli myös tuuria leirinnän suhteen, sillä majoituimme aivan näiden hylkeiden lähettyvillä. Niissä maisemissa kelpasi katsella auringon laskevan vuorien taakse ja nauttia vähän valkoviiniä. Alueella oli kylttejä, joissa mainittiin ettei hylkeitä saanut mennä kolmea metriä lähemmäksi. Suuttuessaan hylkeet saattavat olla äkkipikaisia, jotenkin oli hirveän vaikea kuvitella tätä niiden laiskasta olemuksesta. Kyllä noiden päivien aikana tuli kuitenkin hylkeiden leikeistä selväksi, että ovathan nuo halutessaan aika nopeitakin otuksia.

Tämä alempi kuva on yksi mun koko reissun lemppareista. Voi että mikä paikka ja fiilis. Muistan tuon tunteen katsellessa jylhiä vuoria, meri-ilman raikkaan tuoksun ja sen uskomattoman hiljaisuuden. Kaikoura kuuluu mielestäni ehdottomasti niihin Nz:n "must" -kohteisiin. Mikäli haluaa tehdä muutakin kuin syödä rapuja ja ihmetellä hylkeitä, niin Kaikourassa on upeat maastot reippailuun. Ihan rannikon reunustaa kulkee upea maisemareitti, jonka varrella on myös Kaikouran historiasta kertovia tietopisteitä. 

   

  

Kaikoura on aivan ihana pieni rantakaupunki, jossa voi bongailla hylkeiden lisäksi muitakin eläimiä kuten useita eri valaslajeja, delfiinejä, albatrosseja ja muita meren asukkeja. Näiden bongailuun järjestetään turisteille erilaisia veneretkiä. Ja osat näistä lupaavatkin niinsanotusti "varmaa" bongausta. Kaikouralla on myös mielenkiintoinen, rikas historiansa. 600 vuotta sitten Moa linnun metsästäjät saapuivat alueella, myöskin Kapteeni Cook löysi Kaikouran peninsulan ja luuli sen olevan saari. Alueen rikkaan eläimistön vuoksi Kaikourassa oli aikoinaan isot valaanpyyntikeskukset, jotka työllistivät parhaimmillaan (pahimmillaan) satoja ihmisiä. Onneksi nykyään valaanpyynti on kiellettyä.  Kaikouran nimelläkin on oma merkityksensä ja se kertookin osuvasti sen yhden seikan mistä Kaikoura on tunnettu, nimittäin ravuistaa. Kai tarkoittaa maorin kielellä ruokaa ja koura crayfish eli rapuja. Rapuja myydäänkin Kaikourassa lähes jokapuolella, niin ravintoloissa kuin pienistä myyntikojuistakin. 

New Zealand - Arthur's Pass

Kuten mainitsinkin, niin Uuden-Seelannin yksi hienoimmista ajomatkoistamme oli eteläsaarella sijaitsevan Etelä-Alppien Arthurinsolan läpi ajaminen. Meidän reittimme kulki Canterburystä länsirannikolle, toki reitin voi ajaa myös toisinpäin. Koko ajomatkan sai olla naama ikkunassa kiinni ihmetellen ympärillä vaihtuvaa maisemaa ja aina välillä piti pysähtyä kuvaamaan ympäristöä. Ihmettelyn ja niiden wou -elämysten lisäksi koimme toisinaan myös pelon ja jännityksen hetkiä, kun yhtäkkiä maisemat vaihtuivat lumisiksi, tiet kapeiksi ja vettä satoi. Välillä taas paistoi aurinko eikä pilviä näkynyt missään. Samaa haitaria meni myös lämpötila, taidettiin yhdessä kohtaa jopa olla hiukan miinuksen puolella ja sitten taas lähemmäs +10 asteessa. Ja miettikääpä, että nämä kaikki tosiaan yhden päivän aikana. Mitä korkeammalle etenimme, niin sitä jylhemmiksi ja kylmemmiksi maisemat muuttuivat. Muistan vieläkin näiden ajomatkan alussa otettujen kuvien fiiliksen. Muistan ajatelleeni, että eihän me tonne vuoristoon mennä, eihän meillä ole edes talvirenkaita :D

  

  

Ja sitten seuraava tilanne olikin tämä:

Voi kyllä oli puput pöksyissä muutamassa kurvissa. Tuon jännittävän osuuden jälkeen oli hyvä pysähtyä evästauolle ja haukkoa happea. Ensimmäinen kunnon pysähdyspaikkamme oli keskellä upeaa Alppivuoristoa Arthur's Pass National Parkissa. Laakson avauduttua kiinnitimme heti huomion "limenstone kylään", tai siltä se minusta näytti. Ei muuta kuin pipot ja hanskat esiin ja oli pienen spontaanin päiväkiipeilyn aika. Kapean polun varrella oli aivan vieressä lehmäaitaus, oli tainnut useampi reissaaja käydä lehmiä tervehtimässä kun ilmeet olivat sen mukaiset :D 

Tuntui kuin lapset olisi päästetty valjaista irti kun päästiin noille kallioille. Sellaista oli meiniki, ainakin tuon miehen osalta. Meillä ei tietenkään ollut minkään sortin kiipeilykenkiä, joten meno oli välillä aika vaarallista etenkin kun alkoi tihkuttaa lunta. Tuossa tämän tekstin ylllä olevassa kuvassa korkeimmalla kalliolla voitte nähdä ihmisiä jos oikein tarkkaan katsotte. Näillä limenstoneilla harrastetaan myös ihan kunnon kiipeilyä kallion seinämiä pitkin. 

  

Tämän pirteän seikkailun jälkeen sai taas lisää virtaa ajamiseen ja jatkaa matkaa kohti seuraavaa etappiamme, nimittäin pikkuruista Arthur's Pass -kylää, joka sijaitsee ihanasti keskellä vihreyttä. Uskomatonta miten tuon kaiken lumisen vuoriston jälkeen muuttui taas maisema aivan täysin. Nyt eteen tuli sademetsämäistä vihreyttä. Tuo ihanan pieni ja sympaattinen kylä on koko maan korkeimmalla sijaitseva asutusalue. Se oli pienine matkamuistomyymälöineen ja kahviloineen oikein viehättävä ja kotoisan oloinen paikka. Kahvilassa nautimme kaakaot ja kivasta pikkukylän tunnelmasta.Kylästä matkamme jatkui metsäisen maiseman läpi ja kuin yhtäkkiä eteemme ilmestyi upeaakin upeampi Rivendel. Tämä tuli jopa niin äkkiä, että ajoimme vahingossa katselupaikan ohi. Siinä sitten ei muutakuin käännöstä vaarallisesti ja takaisin näköalapaikalle. Kamerat esiin ja kuvaamaan. Meidän onneksemme padosta tuli vettäkin oikein kunnolla alas. Näköalapaikalla meille piti seuraa paikallinen papukaija, Kea. Varsin utelias tapaus :) 

Oi voi miten ikävä tulikaan takaisin näihin maisemiin <3 Suosittelen todella lämpimästi tämän reitin ajamista, jos NZ:n campingelämä joskus kutsuu. Ilman autoakin tämä on mahdollista kokea. Tranz Alpinella pääsee Arhturinsolan läpi junan kyydissä, varmasti sekin hieno tapa matkustaa läpi vuoriston. 

Valloittava Wellington

Uusi maa, uudet kujeet. Terveiset siis Jenkeistä ja Las Vegasista! Täällä on juuri niin hienoa kuin kuvittelinkin! Vilinää riittää. Nyt kuitenkin kerron teille yhdestä toisesta ihanasta kaupungista, nimittäin Wellingtonista. Näiden kolmen kuukauden aikana nähdyistä kaupungeista Wellington on yksi niistä, joka nousi lempi kaupunkieni joukkoon. Mikäli pitää elokuvista ja kahvista, niin Wellington on täydellinen valinta. Sanotaan, että Wellingtonista on mahdotonta löytää huonoa kahvia enkä itsekään huonoa kahvia sieltä saanut. Tästä Uuden-Seellannin pääkaupungista on yhteys maan eteläsaarelle ja sen vuoksi Wellington onkin varsin vilkas kaupunki. Me vietimme siellä pari päivää ennen sekä jälkeen eteläsaaren seikkailumme. Paras paikka Wellingtonin ihailuun on ehdottomasti Mt Victoria lookout. Tie näköalapaikalle on hyvin kapea ja mutkainen ja autolla sai todella varoa, ettei törmää vastaan tuleviin autoihin tai jyrää jotain kävelijää. Näköalatasanteelta on upeat näkymät Wellingtonin keskustaan ja etenkin satamaan. 

Ihan törkeeän hyvä miniburgerkoju.

  

Wellingtonin ranta-alue on todella viihtyisä ja rantakadulla oli kivoja pieniä kahvi- ja ruokakojuja. Tämä alue kerääkin ihmisiä kuppiloihin ja rantakadun penkeille viettämään päivää. Kaupungilla pyörimisen lisäksi kävimme Uuden-Seelannin kansallismuseossa Te Papassa. Museo oli ilmainen, ainoastaan vaihtuva näyttely maksoi. Koska museossa oli aivan tarpeeksi nähtävää ilman vaihtuvaa näyttelyä, niin keskityimme vain päänäyttelyyn. Halusimme nimenomaan nähdä NZ:n luonnon- ja historiaosiot sekä maoritaiteen puolen. Maoritaiteessa puuveistosten yksityiskohdat sekä pounamusta tehdyt korut olivat kiehtovia. Maoritaiteen uskonnollisena perustana on uskomus jumaliin sekä esihistoriallisiin henkiin. Esineissä ja luonnonilmiöissä uskottiin asuvan yliluonnollisia asioita. Itse tehdyillä esineillä uskottiin olevan sisäinen henkinen voima, jota kutsuttiin manaksi. Veistetyillä hahmoilla on jokaisella oma merkityksensä, kieltä näyttävä hahmo esimerkiksi tarkoittaa uhmaa ja suojelevaa taikaa. NZ:ssä jadea kutsutaan greenstoneksi kun taas maorit kutsuvat jadea pounamuksi. Maorit huomasivat, että pounamusta pystyi sen kovuuden vuoksi tekemään teräviä aseita sekä työkaluja. Perinteisesti maorit pitivät pounamukorua nahkaremmissä ja korua solisluiden välissä. 

Te Papa. Tuosta kontista kuului tyranosauruksen ääntä, lapset kiertelivät konttia ihmeissään.

Jättiläismäinen ammoniittifossiili

 

Maoritaidetta

 

Ehkä kaikista mielenkiintoisin nähtävyys, jonka meinasimme aikataulun vuoksi missata, oli Weta Cave ja erityisesti heidän workshoppinsa. Weta Cave sijaitsee Miramarin alueella Wellingtonissa, keskustasta noin 4 kilometrin päässä. Jos ei ole reissuautolla liikenteessä, niin paikanpäälle pääsee paikallisbussilla. Weta Cavessa on myymälä sekä mininäyttely heidän tuotoksistaan eri elokuviin. Lisäksi ilmakseksi pääsee katsomaan mielenkiintoista Weta Cavesta kertovaa videopätkää, mitä he ovat mihinkin elokuviin tehneet, yrityksen historiasta, kasvavasta menestyksestä sekä menestyksen takana olevista henkilöistä. Mikäli on halua nähdä ja kuulla lisää tai sisäinen nörtteys iskee, niin 24:llä dollarilla pääsee workshop tourille eli näkemään missä ja miten he ihan oikeasti töitä tekevät sekä tuotoksia. Kierros on todellakin kokemisen arvoinen, se on vähän kuin pääsisi back stagelle elokuvien maailmaan ja saa jopa kuulla behind the scenes materiaalia. Kierroksella näimme niin eri elokuviin tehtyjä rooliasuja, Taru sormusten herraan tehtyä pienoismallia linnasta, erilaisia aseita ja miekkoja ja paljon kaikkea muuta. Saimme myös esittää kysymyksiä ja meidän nörttimme pääsikin kierroksella valloilleen ja esitti varsin innostuneena kysymyksiä.  Itse en ennen tätä edes tiennyt mitä kaikkea Weta Cave tekee ja missä elokuvissa se on ollut mukana. Monet kuuluisat elokuvat kuten Hobitti, TSH, Avatar, District 9 ja Elyseym ovat muun muassa puvustukselta, lavastukselta sekä aseistukselta osittain Wetan käsialaa. Harmiksi kuvaaminen oli kierroksella kiellettyä, kaikki alla olevat kuvat ovat otettu Wetan myymälästä ja talon pihalta. 

Luonnonpuistoja ja vesiputouksia

Kuten Australiassa, niin myös Uudessa-Seellannissa koitimme yöpyä luonnonpuistoissa. Tämä tietysti maisemien, mutta myös halvempien leirintäalueiden vuoksi. Kerrottakoon, että NZ:ssä oli Australiaa vaikeampaa löytää etenkin ilmaisia yöpymispaikkoja. Usein myös ne campingit, joissa oli vain vessa, maksoivat. Koska meidän NZ:nkin automme oli nukkumiseen tarkoitettu, niin laillisesti saimme nukkua kaikilla alueilla, joissa on vessa... Ellei yön yli leiriytymistä ole alueella erikseen kielletty. Täytyy myöntää, että olemme "joutuneet" myös tällaisella laittomalla alueella yöpymään, ihan vaan siksi, että koimme vaarallisemmaksi lähteä vuorilla pimeässä ajamaan. Viimeisellä viikolla leirielämä kuitenkin helpottui, kun löysimme puhelinapin, jolla voi etsiä camping -alueita. Appiin voi merkata, millä ominaisuuksilla campingiä etsii. Hirmu kätevää. Tällä samaisella appilla on mahdollista etsiä myös kaikkea muuta mitä reissaaja saattaa tarvita esimerkiksi lähistöllä olevia ilmaisia lämpimiä suihkuja. Tällaisessa käytiin kerran itsekin.

  

Tomppa yrittää epätoivoisesti sytyttää nuotiota.

  

Yksi meidän pohjois-saaren kansallispuistoista, jossa yhden kylmän yön vietimme oli Te Urewera National park, pohjois-saaren suurin kansallispuisto. Matka yöpaikallemme oli yhtä mutkainen, kapea ja jyrkkä kuin yleensä NZ:n metsä- ja vuoriteillä on tapana olla. Niin ja maisemiltaan tietysti upea. Matkan varrella tuli vastaan niin hevosia, lampaita, lehmiä kuin sikojakin. Sopivasti meidän yöpaikallakin oli mukava lehmänlannan haju. Ihan kuin oltaisiin maatilalla yövytty :) Täytyy muuten antaa pisteitä niille ilmaisille leirintä- ja yöpymispaikoille, joilla olemme olleet. Nimittäin niin Australiassa kuin NZ:säkin jokaisessa on ollut vessapaperia. Välillä on jopa todella uskomatonta, että jossain huussissa keskellä metsää on vessapaperia. Ihmeellisintä on kuitenkin se, että joillain paikoilla vessat on käyty yön aikana jopa mystisesti siivoomassa. En tiedä miksi halusin tämän vessajutun kaikille jakaa, mutta tiedoksi nyt kuitenkin :D 

  

Ureweran kansallispuisto oli maisemineen varsin hienoa järvimaisemaa. Jouduimme monen monta kertaa ajomatkan aikana pysähtyä ihmettelemään kauniita maisememia. Autolla reissatessa on mahdollisuus pysähtyä minne vaan ja kun ei ole kiire minnekään, niin voi pysähtyä vaikka metsäretkelle. Kuten me teimme matkalla Napieriin. Tällä samaisella retkellä näimme myös vesiputouksia ja ai että kyllä teki mieli pulahtaa uimaan, mutta eipä ollut uikkareita mukana, enkä viitsinyt pelästyttää ketään alastonuinnilla :D Reitti vesiputoukselle oli paikoin todella mutainen ja jouduimme parissa kohtaa kiertämään mudan rinteen kautta. Tuli päivän hikoilut  siinä samalla suoritettua, kun piti kaikin voimin pitää puusta kiinni ettei lentäisi mutalammikkoon.