torstai 12. maaliskuuta 2015

Hiroshima - Japani



Nyt hyppäämme eri mantereelle, nimittäin Japaniin ja seuraa jatkoa viimekertaiselle hieman surumielisemmälle tarinalle. Japanin reissultamme jäi tosiaan täällä kertomatta kahden päivän vierailumme Hiroshimassa, joten palataan nyt siihen. Hiroshima poikkeaa monelta osin Japanin muista kaupungeista ja heti Hiroshimaan saavuttuamme tutustuimme yhteen näistä eroista, nimittäin raitiovaunuihin. Jälleenrakennusten yhteydessä Hiroshima sai lahjoituksena käytöstä poistettuja raitiovaunuja, jotka tänäkin päivänä ovat aktiivisena osana Hiroshiman julkistal liikennettä ja kaupungissa onkin Japanin laajamittaisin raitiovaunuverkosto. Näistä kulkuvälineistä oli myös hyvät mahdollisuudet tutustua kaupunkiin, eikä tarvinnut kauaa kyydissä ollakaan kun jo näkyivät ensimmäiset merkit toisen maailmansodan aikaisesta atomipommin aiheuttamasta tuhosta. Raitiovaunun ylittäessä siltaa avartui näkymä puistoon ja kiinnitimme heti huomion Hiroshiman rauhanmuistomerkkiin Atomipommikupoliin, yhteen harvoista ydinpommista pystyssä selvinneistä rakennuksista . Tässä vaiheessa valkeni, että ylitimme hypocentrumia, paikkaa jonne atomipommi vuonna 1945 pudotettiin. Ajatukset tietysti siirtyivät heti tuohon surulliseen tapahtumaan. Kiinnitin huomiota, että rautiovaunussa kuin myös muutenkin kaupungissa oli normaalia enemmän erilaisesti vammautuneita tai raajarikkoisia ihmisiä. Väistämättä sitä heti miettii, että onko atomipommin syytä miksi jonkun ikääntyneemmän ihmisen iho näyttää ikäänkuin palaneelta tai läikikkäältä tai miksi joltain puuttuu jalka tai molemmat. Mielikuvitus on tietysti vilkas, mutta onhan se myös totta, että kyllä tällaisessa kaupungissa ihmisissä näkyy vielä näin yli viidenkymmenen vuoden jälkeenkin suuren katastrofin vaikutukset niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaupunki on kuitenkin varsin moderni, eikä ehkä heti ensisilmäykseltä uskoisi atomipommin joskus tuhonneen sen.






Yllä lasten muistomerkki. Patsas on omistettu niille lapsille, jotka kuolivat pommin seurauksena. Patsaan päällä on kätensä levittävä tyttö, joka heiluttaa paperikurkia. Muistomerkki kertoo surullista tositarinaa tytöstä nimeltä Sadako Sasaki, joka kuoli atomipommin säteilyn vaikutuksiin. Hän uskoi parantuvansa jos hän tekisi tuhat paperikurkea eli origamia. On hienoa, miten muistomerkit eivät kaikki vain ole synkkiä betonipatsaita vaan niihin on yhdistetty myös väriä, kuten esimerkiksi juuri nämä eriväriset paperikurjet, jotka edustavat rauhan symboleita. Nykyään ympäri maailmaa lähetetään paperikurkia Hiroshimaan ja ne asetellaan patsaan lähettyville, kuten taustalla lasien takana näkyy. Tarkemmin Sadakon tarinasta kerrottiin Peace Memorial museossa.






Varasimme Hiroshiman hostellimme (J Hoppers Guesthouse) vain yhden päivän varoitusajalla ja pääsimme taas japanilaiseen tapaan nukkumaan lattialle levitettävälle tatamille. Vaikka kuvasta ei niin ehkä ajattelisi, niin on vähän ikävä tätä nukkumismuotoa, jotenkin todella hyvin sai unta. Hieman hotellissa levättyämme lähdimme tutkimaan kaupunkia. Hostellimme oli hyvällä sijainnilla lähellä Peace Memorial Parkia, sinne päädyimmekin kävelemään ja tutkimaan erilaisia muistomerkkejä. Muistomerkkien läheisyydessä on ihmisten tuomia kukkia ja kynttilöitä. Välittäminen, muistaminen ja suru välittyvät. Illan hämärtyessä näimme koululaisryhmän laskemassa paperilyhtyjä jokeen. Seuraavana päivänä näimme jälleen koululaisryhmän, tälläkertaa laulamassa lasten muistomerkkien läheisyydessä. On hyvin selvää, miten isosta asiasta on kyse ja miten muistamista vaalitaan vaikka ei ollut kyseessä mikään vuosipäivä tms. Iltakävelymme päättyi atomikupolille, joka illan pimertyessä näytti kohdevaloissa varsin pelottavalta. Ihmettelimme sitä aikamme ja suuntasimme illallisella, nauttimaan Hiroshiman perinteistä ruokaa nimeltään Okonomiyaki. Kyseessä vähänkuin hapan pannukakku, joka sisältää kaalia, nuudelia ja kananmunaa. 


















Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja otimme suunnaksemme Peace Memorial -museon. Todellakin käymisen arvoinen paikka, mutta kannattaa suunnata heti aamulla sillä turisteja on valtavasti. Mekin olimme paikalla heti museon auettua, mutta silti saimme paikoin jonotella. Museo kierrettiin kuulokkeet korvilla ja tarinat tulivat aina ajantasaisesti "teokselta" toiselle siirryttäessä. Kertomukset oli tehty hyvin eläytyen ja taustalla kuului katastrofin ääniä, kuten itkua, askelia ja hälytysääniä. Näin pystyi hyvin eläytymään ja näyttelyn vaikutus korostui. Muutamat näytteillä olevat asiat kuten lasten vaatteet ja ihmisten jäänteet olivat hieman liikaa ja välillä kuulokkeet oli otettava korvilta ja vähän haukkoa henkeä. Vaikka museossa puoltapäivää lähestyttäessä oli paikoin ruuhkaksi ihmisiä, niin tunnelma oli hiljainen, sieltä täältä kuului vain nyyhkytystä tai itkua. Näyttely ei ehkä kaikilta osin ole ihan herkimmille tarkoitettu, mutta jos tarinoiden kuuntelu on liikaa, niin voihan museon vain keskittyä kiertelemään katselemalla . Itse pidän tästä museoiden tyylistä yhdistää ääni mukaan kierrokseen. Samalla idealla on myös esimerkiksi San Francicson Alcatrazin kierros toteutettu. Museossa sai kuvata, mutta me lähinnä keskityimme itse kierrokseen ja otimme vain muutaman otoksen, ei oikein tuntunut oikealta kuvata. Alla muutama otos, jotka toivottavasti eivät liiaksi järkytä.





Tuo pankin rappusilla näkyvä musta varjo on se mitä jää ihmisestä jäljelle miljoonan asteen lämmössä.


Kuvassa Cenotaph "tyhjä hauta", joka pitää sisällään rekisterin uhrien nimistä ja edesssä teksti: "Levätkää rauhassa, sillä tämä erhe ei tule toistumaan". Jos kuvaa katsoo tarkkaan, niin voi huomata katsovansa tähtäimestä, jonka päässä on pommista säilynyt rakennus.



Museokierroksen jälkeen hyppäsimme Shinkanseniin ja otimme suunnaksemme Miyajiman saaren. Lyhyen junamatkan ja noin 10 minuutin lauttamatkan päästä saavuimme tuolle yhdelle Japanin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Itsukushiman pyhäkön voimakkaan punaista, vedestä kohoavaa Toriita pidetään yhtenä Japanin mahtavimmista nähtävyyksistä. Tämä shintolainen pyhäkkö on peräisin 500-luvulta vaikka nykyisessä muodossan se on vuodelta 1168. Tästä pyhäköstä erikoisen tekee se, että pyhäkkö on rakennettu paalujen päälle. Kerrotaan, että saarta pidettiin aikoinaan pyhänä ja kaikkien sinne tulevien oli ajettava veneellä Toriin läpi. Saari tarjoaa  myös retkimahdollisuuksia, kuten Mizen vuorelle kiipeäminen luontopolkuja pitkin tai käyttämällä nopeampaa (laiskoille tarkoitettua) kulkuvälinettä eli köysirataa. Tämän pienen ja metsäisen Miyajiman saaren asukkaisiin kuuluu peurat, joita on saarella varmaankin enemmän kuin ihmisiä. Peurat käyttäytyvätkin kuin saaren omistajat konsanaan. 




En kestä mikä rusketus! että kesää sitten vaan odotellessa...


Keskityn selvästi olennaiseen




Tähän käuppaan ei ihan niin vaan mennäkään



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti